Istun saluunan pystybaarissa Mäntsälän linja-autoasemalla. Aurinko
helottaa, kuuma tuuli tuulee. Rakennuksen varjoista astuu ulos toinen mies. Hän
nojautuu viereiseen pöytään - takki auki, hiussuortuva hapsottaen. Helteistä,
seisovaa. Väreilevään lämpöön hahmottuu kaksi verevää inkkarinaista. Silmämme
liikahtelevat, kun naiset astelevat verkkaisesti aukion poikki. Mutta oh, hiussuortuvamies
käännähtää odottamatta minuun! Aikooko hän vetää revolverinsa vai laukaista
iskevän kommentin?
Kun tapaamme työparini Outin kanssa Mäntsälä-havainnointimme
päätteeksi, toteamme kummankin saaneen villilänsi-assosiaatioita. Paikka henkii
cowboy- ja rekkamiesballadeista tuttua country-western -romantiikkaa. Oivallan
että mielikuvassa yhdistyvät Mäntsälän historialliset ominaispiirteet: syvä
maataloustraditio sekä maisemassa ikuisesti jyrisevä Helsinki-Lahti valtatie.
Kirkonkylän länkkärimäisessä katukuvassa näkyy traktoreita, kuormureita, amerikanrautoja
ja tyyliteltyjä moottoripyöriä.
Mäntsälän kirkonkylä on reteä ja karismaattisesti
ahavoitunut, jopa karski. Ihmiset kuitenkin vaikuttavat mutkattomilta ja ihmeen
tuttavallisilta. Vaikka olen pidättyvää sorttia, huomaan rupattelevani
matalalla kynnyksellä sinne tänne. Minulle syntyy jopa orastavia tuttavuuksia.
Kohtaan satunnaisia juttukumppaneitani uudestaan ja he morjestavat minua.
Jälkeenpäin mietin, että tuttavallisuus on yhteisöllisyyden liimaa. Mäntsälässä
tämä tarrapinta toimii kuin häkä.
 |
| Mäntsälän linja-autoasema (Harri Nyman) |
Harri Nyman
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti